Julkaistu Rakennustekniikka -lehdessä 2/2005 nimimerkillä Harjakainen
TEKESin, Rakennusteollisuus ry:n ja RIL:n tulevaisuusjaoston visiot rakentamisen kansainvälistymiseltä haiskahtavat yhtä raikkailta kuin 70-luvun mustavalkoinen politiikka. Suomen kansainvälistymistä tarkastellaan vientilukujen valossa ja sitä upeammalta näyttää, mitä isompia ne numerot ovat.
Haaveena siintää, että Suomi-poika valloittaa maailman tuotteillaan, ideoillaan ja pääomallaan. Meillä on erikoisosaamista, tutkimusta ja hyviä tyyppejä. Panostamalla langattomaan teknologiaan, virtuaalisimulointiin, ympäristönsuojeluun ja arktiseen rakentamiseen suomalainen rakentaminen kasvaa ja kukoistaa. Ihan oikeesti!
Sen sijaan on kauhistus, jos ulkolaiset tulevatkin ja ostavat Suomi-pojan. Ajaudutaan tytäryhtiö- ja myyntikonttoritalouteen.
Siinä ulkolaiset yritykset ostavat rakennus-, teollisuus-, kiinteistöpalvelu- ja konsulttifirmat ja Suomen rakentajat ajetaan ahtaaseen rakoon. Suomalaiset vain vähän ylläpitävät olemassaolevaa rakennuskantaa ja parhaat työpaikat ovat ulkomaalaisissa firmoissa.
Herätys, ja tervetuloa 2000 -luvulle! Tuo pessimistiskenaario näyttää paljolti toteutuneen jo! Olemmeko siis tuhoon tuomittuja?
Oletteko koskaan kuulleet globalisaatiosta? Se tarkoittaa, että kilpailua ei enää käydäkään kansakuntien välillä vaan suuryritykset mättävät toisiaan koko kansainvälisellä pelikentällä. Ja taustavoimina jylläävät kasvottomat ja kotimaattomat pääomat, jotka liikkuvat silmänräpäyksessä sinne, missä tuotto on paras.
Takana ovat auttamatta rakennusviennin sankariajat, jolloin rajan taa ja kauemmaksikin vietiin täältä miehet, koneet ja rensselit. Nyt projektivienti taitaakin olla sitä, että viedään yksi projektinjohtaja, joka hankkii urakat paikan päältä. Kasvaahan siinä liikevaihto, mutta omaan kansantalouteen siitä jää vain rippeet.
Aivan vastaavasti, eivät Suomessa toimivat ulkomaiset yritykset vallan kauheasti täältä saaduilla voitoilla kansantalouttaan pitristä, kunhan saavat investoinnistaan jotain takaisin. Täällä tehdään työt ja maksetaan verot.
Ja sivumennen, turha itkeä sitäkään jos suomalaiset eivät toimi uuden ydinvoimalan pääutakoitsijoina. Jos rakennuttaja tyrii prosessinsa niin, että suomesta ei saada tarjouksia, niin on vain hyvä, että ranskalainen urakoitsija tulee kantamaan riskit. Työt tehdään kuitenkin täällä ja pääosin suomalaisin voimin. Tosin urakoitsijalla voi tulla suru puseroon jo siinä kun aletaan haeskella satoja raudoittajia entisestään täystyöllistetyiltä markkinoilta. Voi joutua hakemaan kaukaakin.
Elikkä unohdetaan tämä rakennusviennin ajattelu pääoman ja omistuksen näkökulmasta. Suomen kansantalouden kannalta on merkitystä vain sillä, missä työt – suunnittelu, rakentaminen ja materiaalinvalmistus – tehdään.
Otetaan ne kansainväliset pääomat tänne talouttamme piristämään ja ollaan tyytyväisiä niin kauan kun sitä tulee, ennen kaikkea niille aloille, jotka ovat asiakkaitamme. Jos yritykset, joille suomalaiset suoraan tai asiakassuhteen kautta tekevät töitä pärjäävät, pärjäävät myös suomalaiset!
Jos vapaudutaan pääoma-ajattelun kahleista, niin globalisaatiosta alkaa löytyä uusia, houkuttelevia puolia. Voimme jäsentää itsemme osaksi kansainvälistä verkostoa, jossa edistämme niiden yritysten kilpailukykyä, joille suomalaiset tekevät töitä.
Kaikki kunnia tutkimukselle, mutta onkohan meillä sittenkään mahdollisuutta kehittää niin paljon huippuosaamista, että se riittää viemään Suomen maailmankartalle omin voimavaroin. Voisiko suurempi potentiaali olla siinä, että ollaan ahkerasti mukana kansainvälisten konserniemme toiminnassa, globaaleilla kotimarkkinoilla, ja opitaan siellä. Hyödynnetään näitä oppeja siinä, missä Suomessa ollaan aina oltu hyviä: tehokkaassa perustuotannossa. Ja tuodaan tänne lisää töitä konserneistamme.
Kilpailua globalisaatio tuo kyllä lisää, mutta kilpailukyky onkin elinehto joka tapauksessa. Se pitää suomalaisetkin pirteänä kun yrityksiä tarkkaillaan taajaan tunnuslukujen valossa ja vuorineuvokset eivät pääse lepäämään laakereillaan. Koviten kilpailukyky tuntuu haastavan työvoimaamme, joka on häviämässä taistoa työvoimatuonnille. Vai liekö kyse enemmän siitä, että työvoimaa ei vain ole tarpeeksi – ei omiin, saati sitten viennin tarpeisiin.
Eli voitaisiinko alkaa tarkastella kansainvälistymistä nykyajan toimintaympäristön näkökulmasta ja unohtaa omaan napaan tuijottava tilastovertailu. Globalisaatio on tapahtunut tosiasia ja nyt pitää säätää strategiat ottamaan hyöty nykypäivän mahdollisuuksista. 70- luvun strategiat ja miehet voivat väistyä taka-alalle muistelemaan viennin sankariaikoja.
Ja globalisaatiotuskankin iskiessä voi aina lohduttautua sillä, että rakentaminen on erikoisasemassa monin muihin teollisuudenaloihin verrattuna. Kilpailukyvyn onnahtaessakaan rakentamista ei koskaan ainakaan kokonaan siirretä kiinalaiseen tehtaaseen.