Julkaistu Rakennustekniikka -lehdessä 3/2005 nimimerkillä Harjakainen
Kehittämisen nimeen vannotaan rakennusalallakin juhlapuheissa ja julistuksissa. Mutta mikä on totuus? Ainakaan alan ulkopuolisten arvioimana ei kehuttava. Tuskin mitään teollisuudenalaa pidetään niin jämähtäneenä ja epäinnovatiivisena kuin rakennusalaa. Ja jos oikein peiliin katsotaan, ei aivan syyttä.
Mitä meiltä odotetaan? Käytännöllisiä, edullisia ja turvallisia ratkaisuja ihmisten elämisen puitteiksi. Ei olisi ollenkaan haittaa, jos tarjoaisimme myös elämyksiä ja inspiroivia uutuuksia, joista aikamme muistetaan. Suuria odotuksia kohdistuu myös tietotekniikan ja automaation tuomiseen osaksi rakennuksia, helpottamaan sekä rakentamista että käyttöä ja ehkä vähän viihdyttämäänkin – samaan tapaan kuin erilaiset “tarpeelliset” autojen lisävarusteet.
No mitä me toimitamme? Samoja laatikoita vuodesta toiseen, epäkäytännöllisiä ratkaisuja ja yliolkaista suhtautumista asiakkaan toiveisiin ja ylipäätään kaikkeen uuteen. Lama-ajan eloonjäämisleikki on kaiketi juurtunut niin syvään, että minkäänlaisia riskejä ei enää oteta vaan keskitytään bisneksen tekemiseen. Ollaan kyllä kehittävinämme juhlallisissa kehitysohjelmissa, mutta seminaareista palattuamme hommat jatkuvat kentällä kuten ennenkin. Jo perusvaatimusten täyttäminen, että katot pysyvät ylhäällä ja laatat seinissä, tuottavat tuskaa.
+++
Mistä löytyy se taho, jolta löytyy kokonaisvaltaista näkemystä, halua ja kykyä pistää asioihin vauhtia?
Onko kehityksemme kärki tutkijayhteisössä, TKK:ssa ja VTT:ssä? Ei oikein siltä vaikuta. Siellä on joko nuoria tutkijoita, jotka vain odottavat päästäkseen yrityksiin oikeisiin hommiin, ja vanhoja tutkijoita, joilta se ei ole onnistunut. Takaisinpäin liikennettä – yrityksistä tutkijoiksi –ei juuri ole. Niinpä näkemystä siitä mitä käytännössä tarvitaan ja miten sitä toteutetaan ei ole, ja mielenkiinto kohdistuu matkusteluun ja sen vaatimien paperien tekemiseen. Yrityksiä lähestytään lähinnä kun pitää saada kerättyä rahaa johonkin mahtipontiseen hankkeeseen, jonka tuloksena on taas yksi raportti lisää ja ne mukavat ulkomaanreissut.
Pystyykö TEKES ohjailemaan rahoillaan alaa niin, että sieltä löytyy tarvittava muutosvoima? Pahasti näyttää, että ei. Virkamiehet elelevät siellä omissa sfääreissään ja leipovat näitä mahtihankkeitaan, jos matkustelultaan ehtivät. Perustehtävä, eli yritysten toiminnan edistäminen, on unohtunut. Jos itseriittoisten tutkimusohjelmien ulkoa joku kauppaa tuoretta ideaa, siihen on turha toivoa rahoitusta. Ja joka tapauksessa TEKES-projekti alkaa olla yrityksissä kirosana, joita pyritään välttämään niiden tuoman ajan haaskauksen ja byrokratian vuoksi.
No entä yritykset sitten? Kyllähän oman bisneksen kehittämisen pitäisi olla niiden prioriteeteissa korkealla. Mutta ongelmaksi koituu olematon kehityskulttuuri ja osaavien kehittäjien puute. Kehittäjinä ovat nuoret työmaainssit, jotka käväisevät kehityshommissa hakemassa potkua uralleen ja kun huomaavat sen olevan umpikujan, häipyvät äkkiä takaisin projektihommiin. Ei siinä putkessa ehdi muodostua näkemystä eikä osaamista.
Pienemmissä yrityksissä, siis niissä jotka ylipäätään tekevät kehittämistä, on kyllä valopilkkuja. Siellä voi olla omistaja joka panee omat rahat likoon ja parhaimmillaan tuottaa vientikelpoisiakin innovaatioita. Mutta näillä yksittäisillä tähdillä ei suuria vaikutuksia koko alaan ole.
+++
Henkilökysymys on varmasti yksi kehittämisen pullonkaula. Ei rakennusalalla ole kehittäjien ammattikuntaa, on vain ammattitutkijoita ja kehitysturisteja, jotka eivät ehdi oppia kehittämisestä mitään. Kehittäjän urapolkua, jossa voisi hankkia monipuolista kokemusta ja hyödyntää sitä pitkäjänteisesti sekä työnantajansa että koko alan eteen ei ole. Meiltä yksinkertaisesti puuttuu kehittämisen traditio, toisin kuin teollisuudessa jossa tuotekehitys on keskeinen osa bisnestä.
Toinen ongelma on rakenteellinen. Kenellä on niin laaja vaikutusvalta rakentamisprosessiin, että pystyy viemään uudistuksia läpi? Jos rakennuttamisesta lähtien jokainen kilpailee ja laskee tunnit tarkkaan, ei siinä mitään kehitetä. Kenen intressissä ylipäätään on luoda uutta ja kokeilla, ottaa riskiäkin? Ei sijoittajan tai kenenkään hankkeen muunkaan osapuolen, joka vastaa vain omasta siivustaan.
Mistä löytyy se valveutunut, osaava ja vaativa tilaaja, joka panee orkesterin soittamaan omaa sävelmäänsä?
Katsokaa ihmisiä, jotka rakentavat itselleen koteja, tai perheyrittäjiä, jotka tekevät toimitiloja tuleville sukupolville. Jos rahat eivät ihan heti lopu, niin sieltä löytyy persoonallisia ratkaisuja, toteutuneita unelmia ja vähän virheitäkin, mutta ainakin lopputulos voi olla mielenkiintoinen.
Missä ovat ne unelmat, jotka me olemme toteuttaneet tulevien sukupolvien ihasteltaviksi?