Julkaistu Rakennustekniikka -lehdessä 3/2009 nimimerkillä Harjakainen
Sukupolvien välinen teknologiakuilu on tämän hetken työelämässä leveämpi kuin koskaan. Toisessa päässä on yli viiskymppisten joukkoa, joka varttui mustavalkotelevision äärellä, ja toisessa päässä työelämään tulee väkeä, joka on imenyt virtuaalimaailmojen bittivirrat jo äidinmaidosta. Tämä tulee vaikuttamaan syvällisemmin rakennusalan kehitykseen kuin nykyinen vallanpitäjien joukko ymmärtääkään.
On siinä välissä muutama väliporraskin. Nelikymppiset, jotka kuvittelevat tietävänsä jotain tietotekniikasta, kun ovat oppineet vaivoin hallitsemaan sähköpostin ja Office –sovellutusten päätoiminnot, ja kolmekymppiset, jotka ovat jo eläneet nuoruutensa tietoverkottuneessa maailmassa ja hurmaantuneet sen tuomiin yhteisöllisiin medioihin ja viihdetarjontaan. Jakoviiva kulkee siinä, kuka pysyy kehityksen mukana ja pystyy jatkuvasti uudistamaan osaamistaan, ja kuka jää paikalleen puolustamaan asemiaan.
Tulevaisuuden ”nörttejä” ja vanhoja jääriä ei erota vain osaaminen, vaan ennen kaikkea asenne. Kun vanhemmat ovat joutuneet taistelemaan joka askeleella kohti tietoyhteiskuntaa omia luutuneita asenteitaan ja työskentelytottumuksiaan vastaan, nuoret nimenomaan haluavat nähdä maailman tietokoneruudun läpi ja osallistua sen muokkaamiseen aktiivisesti. Heille kaikki, mikä vanhemmassa sukupolvessa herättää pelkoa ja vierautta, on kivaa ja kiinnostavaa.
Tapahtuuko tämän sukupolven valtaannousu rakennusalalla sopuisasti pikku hiljaa, vai vyörymäisenä vallankumouksena, on kohtalonkysymys ainakin vanhemmalle sukupolvelle.
***
Vallankumouksen tapahtuessa vanhemman ikäpolven kohtelun ratkaisee se, miten nuoria itseään nyt kohdellaan. Vaikka jätettäisiin taantuman aiheuttama nuorten syrjiminen työmarkkinoilla huomiotta, ei tilanne muutenkaan mairittele. Pahinta on ylimielinen ja piittaamaton suhtautuminen. Kuin nuoret eivät ymmärtäisi mitään, kun eivät tajua sitä perinnettä, miten alalla on aina tehty.
Tämä suhtautuminen heijastaa sitä pelkoa, mitä vanhemmat kokevat kun huomaavat itse jäävänsä osaamisellaan jälkeen. Kun lyödään eteen uusi tietokoneohjelma, nuori omaksuu sen puolessa tunnissa, viisikymppinen ei koskaan. Paneehan se vähän tölvimään nuorta alueilla, joilla yhä voi itse päteä.
Olen kuullut alalla ensi askeliaan ottavilta katkeria sanoja siitä, miten mitään nykypäivän maailmanmenosta ja sen mahdollisuuksista ymmärtämättömät fossiilit määräävät kehityksen tahdin. Ja pakottavat muutkin työskentelemään ikiaikaisen vanhoilla, ruutuvihon ja luuripuhelimen maailmasta perityillä menetelmillä.
***
Niinhän se onkin, että rakentamisen kehityksen määrää pitkälti ”pienin yhteinen nimittäjä”. Eli se äänekäs junttura, joka joka tilaisuudessa avaa suunsa ensimmäisenä ja moittii kovaan ääneen tarjottujen uudistusten monimutkaisuutta ja hyödyttömyyttä. Näiden valtakunnankriitikoiden ääni kuuluu kauaksi, koska he puhuvat samaa kieltä kuin yritysten johtokin, ne toiset viisikymppiset.
Näin kehitys etenee heidän ehdoillaan, viritettynä organisaation matalimman osaamisen tasolle.
Mutta muutos tulee, rakentamiseenkin. Ne asiat, jotka muussa teollisuudessa ovat jo tapahtuneet, tekevät tuloaan. Kohta myös rakentamista ohjataan toiminnanohjausjärjestelmillä, tietovirrat seuraavat jokaisen komponentin etenemistä logistisessa ketjussa ja turha työ optimoidaan pois laskelmoinnilla, johon ihmisaivo ei kykene. Potentiaali, jonka moderni tuotannonohjausteknologia on mahdollistanut, on pakko ottaa käyttöön, tai tänne tulee rakentamaan joku muu, joka sen jo hallitsee.
Sitä muutosta ei vie lävitse nykyinen johtajapolvi, vaan sellainen, joka edes jollain tasolla kykenee ymmärtämään, mistä nykyajan tiedonhallinnassa on kysymys. Auttamatta tulee se aika, kun ”kokemuksen konkarit” viskataan sivuun ja aletaan kehittää toimintaa tulevaisuuden ehdoilla.
Silloin nämä konkarit saavat toivoa, että nuoret vielä näkisivät jonkun arvon heidän nyt niin korkeasti arvostamallaan kokemuksella, maailmassa, jossa kaikki tehdäänkin toisin.