Julkaistu Rakennustekniikka -lehdessä 3/2007 nimimerkillä Harjakainen
Rakennusalalla ei ole varmaan pidetty yhtäkään arvovaltaista seminaaria tai juhlapuhetta viimeiseen kymmeneen vuoteen, jossa ei olisi jollain lailla käsitelty 3D-mallintamisen onnea ja autuutta. Sehän kuvaa lopputuloksen käyttäjälle, poistaa suunnitteluvirheet, tehostaa rakennusprosessia ja vielä hyödyttää ylläpitoa ja tilahallintoa hamaan ikuisuuteen.
Näillä lupauksilla on ihme, ettei koko asia ole aikaa sitten lyönyt itseään läpi koko rakennuskentässä. Hieman kitkaista se on ollut. Ehkä ihan viime aikoina jokainen 3D-suunnittelua hyödyntävä hanke ei sentään ole ollut jonkinmoinen pilotti, mutta silti jos rakennushankkeesta jotain kirjoitetaan, on pitänyt erikseen mainita jos hankkeessa sovelletaan 3D-suunnittelua. On se sen verran erikoista.
Koko 3D-mallinnuskin on suhteellinen käsitys. Jos talotekniikan putket ja runko mallinnetaan, ollaan jo pitkällä. Lisäksi tehdään erikseen komea simulaatio, jossa voi hiirellä pyöritellä taloa eri kulmista. Siitä eteenpäin jos mennään, kyse on jo melkoisesta kehityshankkeesta. Ja vaikka olisikin mallinnettu ansiokkaasti, työmaalla siitä ei juurikaan tiedetä vaan niitä 2D-printtejä levitellään kuten ennenkin.
Onko 3D -suunnittelu suuri kupla?
***
On periaatteessa kaunis ajatus, että rakennus suunniteltaisiin ja “rakennettaisiin” ensin virtuaalisesti. Silloin ei reaalimaailman virheitä tarvitsisi enää tehdä käytännössä. Vaikka suunnittelu on kallista, ei se niin kallista ole kuin uudestaan tekeminen.
Ikävä vain, että tällainen “suunnittele ensin – tee sitten” ei oikein tue nykyistä rakennusprosessia. Mallintaminen toimisi periaatteessa aika hyvin siinä maailmassa, jossa lopullinen ratkaisu syntyisi kertamiettimällä ja siitä voitaisiin sitten saman tien tehdä yksityiskohtainen malli. Tosimaailmassa ratkaisua saatetaan, tai ainakin kannattaisi, pyöritellä ja hakea jonkun verran ja säilyttää mahdollisuus muuttaa sitä vielä niin pitkälle kuin mahdollista. Mutta mitä upeammin ja yksityiskohtaisemmin malli on tehty, sitä jäykempi ja työläämpi sitä on muuttaa.
Toinen ongelma ovat nämä ikuiset lupaukset mallin hyödyntämisestä tuotannossa. Huomaamatta on jäänyt sellainen pikku juttu, että eihän rakennusliikkeillä ole tuotannon ohjausjärjestelmiä, joissa mallista saatavaa tietoa voisi säädyllisesti hyödyntää. Siis vaikka tiedonsiirtoon liittyvä standardointi ja protokollat saataisiinkin toimimaan. Olisiko syytä keskittää huomiota välillä rakennustuotannon ohjauksen perusjärjestelmiin, eikä vain näihin high end-uutuuksiin, joista tiedot tulevat ei-mistään ja menevät ei-minnekään.
Jos tämä tiedonsiirto ja suunnitelmista saatava tieto kuitenkin saataisiin hyödynnettyä, ei sekään ole yksiselitteisen myönteistä. Vanha viisaus kertoo, että tehokkaampi tietojärjestelmä mahdollistaa vanhat virheet entistä tehokkaammin. Ennen työmaalla tarkastettiin määrät piirustuksista. Samalla työtä johtava työnjohtaja tuli väkisinkin perehtyneeksi kuviin ja ehkä huomanneeksi puutteita tai parannettavaa tai muuten vain takaraivossa mietti tuotannon toteutusta. Nyt jos määrät saadaan pullautettua kuvista automaattisesti, jaksaako laiska ihminen enää perehtyä suunnittelijan aivoituksiin ja unohduksiin.
En ala edes puhua itse mallinnusohjelmien tai tiedonsiirron ongelmista. Jokainen niiden kanssa touhunnut tietää millaisia kustannuksia ja vaivaa ne suunnittelutoimistoille ja järjestelmätuelle aiheuttavat. Kaikki on pois tuottavasta suunnittelutyöstä.
***
Eihän kehityksen pyörää voi eikä kannatakaan pysäyttää. Olemme taas siinä uuden teknologian alkuhetteikössä, josta pitää vaan päästä selvemmille vesille. Se voi vaatia joidenkin oletettujen totuuksien kumoamista ja oppien uudelleenarviointia.
Ensinnäkin käsityksemme tuotemallista. Onko itseisarvoisena tavoitteena hieno virtuaalinen malli tulevasta rakennuksesta johon kasataan jos jonkinmoista detaljiikkaa? Vai onko tärkeätä vain se, että suunnitteluvaiheessa syntynyt tieto on hyödynnettävissä rakennushankkeen myöhemmissä vaiheissa. Alkuvaiheessa tietoa on vähän ja “malli” kevyt, jotta voidaan ratkoa isoja asioita ja muuttaa kokonaisuutta helposti. Sitten tietoa kertyy lisää, sitä mukaa kun rakennusprosessi sitä edellyttää, ja se on sopivassa hyödynnettävässä muodossa niissä järjestelmissä joissa sitä käytetään.
Pitäisikö vähäksi aikaa lopettaa puhe 3D-mallista, saati sen NxD jatkoksista, ja kehittää rakennushankkeen tiedonhallintaa ja tuotannonohjausta kokonaisuutena? Sitä kehittämään tarvitaan hieman laajempaa tietoteknistä osaamista kuin suunnittelutoimistojen tai tutkimuslaitosten 3D-spesialisteilla on.
Toisekseen pitää raadollisesti käydä rakennushanke kokonaisuudessaan läpi ja miettiä, mistä se todellinen hyöty saadaan käyttäjälle, tuotannolle ja muille osapuolille. Tieto on yhteistä, mutta näkökulma ja hyödyntämistapa on erilainen. Mikä on esimerkiksi rakennusliikkeelle tärkeintä, tuotantoprosessia tukevaa tietoa? Mitä käyttäjä tarvitsee päätöstensä tekemiseen ja missä vaiheessa? Koko mallintamisideologiaa pitäisi kriittisesti tarkastella hyödyntämisnäkökulmasta ja edetä kehittämisessä sen viitoittamaa polkua pitkin, pienin askelin.
Rakentamista ei saa lähestyä pelkästään kokoonpanoteollisuudelle ominaisesta tuotenäkökulmasta. Rakennus on niin iso ja monitahoinen tuote, että myös sen suunnittelun pitää palvella koko toteutusta ja sen inhimillisiä prosesseja, eikä vain kylmää teknologista päämäärää.