Julkaistu Rakennustekniikka -lehdessä 2/2007 nimimerkillä Harjakainen
Huonosti menevät jättihankkeet heikentävät taas rakennusalan julkisuuskuvaa. Olkiluodon saippaoopperamaiset juonenkäänteet, Vuosaaren sataman kustannusylitykset ja viimeisenä Musiikkitalon vaikeudet, jotka ovat alkaneet jo ennen varsinaista rakentamista!
Vaikuttaa siltä, että suurta tai vaativaa ei Suomessa osata rakentaa. Ainakaan kustannuksissa ja aikataulussa pysyen. Ja Musiikkitalon perusteella vaikuttaa, että enää ei haluta edes yrittää. On riskittömämpää ja kannattavampaakin tekemistä.
Kuten logistiikkahallit tai työmaaparakeilta näyttävät rivitalot, joita yksikin tarjouskilpailusta jättäytynyt suuryritys pystyttelee joka niemeen ja notkoon. Kysyin kerran yrityksen projektipäälliköltä, että miksi noita samanlaisia laatikoita tehdään vuodesta toiseen. Vastaus oli, että kysymys on bisneksestä eikä sillä ole niin väliä ovatko ne rakennustaidetta vai eivät, kunhan saa hyvän katteen.
Siis enää ammattikuntamme ei mielläkään itseään ennen kaikkea rakentajiksi, vaan bisnesmiehiksi!
***
Onhan se toisaalta ymmärrettävää, niinhän markkinatalous toimii. Jos et tee tuottoa, et kohta tee mitään. Ei yritysjohtoa arvoteta sen perusteella onko se jättänyt jälkeensä mahtavaa rakennetun ympäristön kulttuuriperintöä, vaan onko se johtanut yritystään kannattavasti.
Siksi ei ole ihme, että nykyiset rakentamisen saavutukset kalpenevat viime vuosisadan alun aikaansaannosten rinnalla. Ei tarvitse kuin kävellä Helsingin vanhojen arvokorttelien läpi niin huomaa, että ennen tehtiin kestävää ja elinkaariedullista vaikka elinkaariajattelusta ei tiedetty mitään. Nyt tehdään sitä mistä saa mahdollisimman hyvän ja nopean tuoton, “Hit and Run” -rakennustaidetta.
Jos keskustelee vielä elossa olevien rakentamisen veteraanien kanssa ja kyselee heidän elämäntyöstään, eivät he kerro miten paljon he tekivät katetta mistäkin keikasta. He muistelevat teknisiä ja tuotannollisia haasteita silloissa, voimalaitoksissa ja taloissa. Tuotakin minä olin toteuttamassa, he ylpeänä muistelevat.
Meidän sukupolvemme voi joutua painamaan päänsä häpeästä kun kulkevat aikaansaannostensa ohi vanhemmalla iällä, riittävästi perspektiiviä tekemisiinsä hankkineina.
***
Mikä siinä on, että emme näe vaikka nyt eduskuntataloa vastapäätä olevassa monumentissa sellaista haastetta, johon jokainen ammattiylpeä rakentaja haluaisi näppinsä iskeä? Missä ovat ne legendaariset projektipäälliköt ja vastaavat mestarit, jotka voi tuollaiseen hommaan huoletta iskeä tietäen, että homma hoituu. Ei sellaisia taida enää ollakaan.
Mieluummin pyörittelemme siistissä toimistossamme papereita kun upotamme kätemme saveen ja otamme vastaan kunnollisen projektihaasteen. Nyyhkimme, että vaikeaksi menee, tehköön joku toinen. Vaikka joku rakennusliike.
Lapsenlapsille sitten kerrotaan, että vaari se teki rakentajan uran. Rakentamalla 500 samanlaista asuntoa ja nylkemällä asuntovelallisilta oikein kunnon katteen. Eipä niitäkään tosin enää ole jäljellä.
Bisneksen teko on OK, mutta pitäisikö muistaa välillä perusasiatkin. Kuten rakentajan ammattiosaaminen. Meidän pitäisi rohjeta ja pystyä toteuttamaan edes kaikki ne hankkeet, joita rakentamisen alueella Suomen kokoisessa maassa tulee vastaan. Maailmalla on nimittäin sellaisiakin suurkaupunkien yrityksiä, joille tällaiset haasteet ovat arkipäivää. Ne ovat globaalissa maailmassa kilpailijoitamme.
Pitäisikö jonkun rakennusliikkeen erottautua markkinoilla sillä, että se ei tee “bisnestä” hankekehityksellä ja tonttikaupoilla, vaan osaa ihan vaan rakentaa vaativammatkin kohteet.