Julkaistu Rakennustekniikka -lehdessä 2/2008 nimimerkillä Harjakainen
Rakennusalan tuotteet vaikuttavat ympäristöönsä satoja, jopa tuhansia vuosia. Jälkeen jättämämme rakennukset kertovat tästä ajasta tuleville sukupolville, kaikessa loistossaan tai koruttomuudessaan. Mitä paremmin onnistumme, sitä vähemmällä tulevaisuudessa päästään jälkiemme korjaamisessa ja muuttamisessa tarkoitusta vastaaviksi.
Kun kerran olemme tulevaisuuden tekijöitä, meiltä luulisi löytyvän näkemystä ja visioita niistä tarpeista, joita käyttäjätkään eivät vielä osaa vaatia. Vaan miten on, ovatko rakentajat tunnettuja tiennäyttäjinä ja visionääreinä? Vai rakennammeko me peräpeiliin katsomalla?
Taitaa olla niin, että kun puhutaan visionäärisyydestä, mieleen tulevat pikemmin menestyneet teknologiayhtiömme viestinnän ja tietotekniikan alalla. Joiden tuotteiden elinkaari on tyypillisesti alle vuosi! Meillä sen sijaan keskitytään seuraavan suhdannekäänteen ennakointiin ja sen miettimiseen, ovatko panoshinnat nousussa vai laskussa. Ja toistetaan sitä mikä milloinkin muotivirtauksena on; elementtikolosseja, lasijulkisivuja, tiivistä ja matalaa…
***
Epäilenpä, ettei uusi Innovaatioyliopistokaan tuo siihen pelastusta, että olemme auttamattoman surkeita tulevaisuuden ennustamisessa ja luomisessa. Todelliset innovaatiot eivät synny innovaatiolaitoksissa; yliopistoissa, VTT:ssä tai SHOKeissa vaan yrityksissä, joissa ollaan todellisessa asiakasrajapinnassa ja joissa pelataan omalla rahalla. Fiksut tutkimuslaitokset ovat kyllä mukana siinä prosessissa ja kirjoittavat ainakin hyvän tutkimusraportin.
Ei, me tarvitsemme käytännön tekijöitä, käymättömän korpimaan kulkijoita. Niitä vaan on rakennusalalla harvassa, jos ollenkaan. Pikemmin välttelemme kaikkea uutta ja edistyksellistä. Luotamme siihen, että se mikä toimii nyt, toimii myös tulevaisuudessa.
Tiettyyn rajaan asti tämä on ihan perusteltua. Rakennusalan tuotteiden tulee kestää aikaa. Ja kun testausta ei voi tehdä muuta kuin ajan kanssa, kaikkeen uuteen ei kannata suin päin hypätä. Meillä on ihan tarpeeksi kokemusta laajasti sovelletuista, epäonnistuneista ratkaisuista.
Mutta toinen puoli on, että täytyisihän kehityksen mennä eteenpäinkin. Jonkun pitäisi uskaltaa. Erehtyäkin.
***
Mistä löytyy se ideamoottori, joka uskaltaa viedä rakennusalan kehityksen eturintamaan tulevaisuuden yhteiskunnan luomisessa? Joka ei vain kyselisi tämän päivän mieltymyksiä vaan loisi uusia. Soveltaisi uusia ratkaisuja jo ennen kuin niitä määräyksissä vaaditaan. Ja erottuisi innovatiivisuudellaan muusta harmaasta massasta. Eli rakennusalan Apple.
Reiluuden nimissä, ei kaikkea uuden kokeilemista voi yksityisille yrityksille sälyttää, jotka ovat tilinpitovelvollisia omistajilleen. Siellä kun ei välttämättä kauniisti katsota liikaa yritteliäisyyttä, ainakaan mikäli se ei nopeasti tuo tulosta. Usko loppuu äkkiä niin johtajaan kuin innovaatioon, kuten NCC:n Komplettiin.
Kyllä julkisen puolen tulisi rahoittaa koerakentamista ja ottaa riskiä muiden toimijoiden puolesta silloin kun riski on suuri. Mutta eivät muutkaan osapuolet saa vetäytyä talkoista. Mitä jos sovittaisiin, että kaikki osapuolet, niin rakennuttajat kuin urakoitsijatkin, varaisivat tietyn summan vuodessa riskinottoon? Se vaatisi otettujen riskien hallintaa niin, että pahinkin skenaario on siedettävä. Ja asennemuutosta epäonnistumistakin hyväksyväksi!
Varman päälle kun pelaa, tietää, ettei koskaan voita kunnolla. Mutta jos hieman riskeeraa, jättipottikin voi joskus osua kohdalle. Ne ovat asioita, joista tulevatkin sukupolvet voisivat meidät muistaa.