Julkaistu Rakennustekniikka -lehdessä 1/2006 nimimerkillä Harjakainen
Eipä muistu mieleen, että rakennusalalta olisi kuulunut yhtä paljon myönteisiä uutisia kuin viime kuukausina.
Yritykset kasvavat ja tekevät tulosta. Rahaa virtaa kiinteistösijoituksiin. Oppilaitoksissa ala on ohittanut suosiossa tietotekniikan. Jopa yleisissä medioissa on ollut myönteisiä artikkeleita ja uutisia, niiden normaalien kattosortumien ja putkiremonttihuolien lisäksi.
Mutta ei rakentaminen olisi rakentamista, ellei tässäkin ihanuudessa nähtäisi huolen aiheita. Päällimmäiseksi murheeksi on nostettu resurssipula, nimenomaan työmaanjohdon osalta. Ei riitä tekijöitä, eikä ainakaan oikean laatuisia. Sellaisia jotka siellä tuotantohommissa viihtyisivät pitempäänkin.
Lisää tietysti koulutetaan, mikä auttaa 5-10 vuoden viipeellä.
Kunhan ei vain kävisi kuten 80-luvun lopussa. Silloinhan Rakennusteollisuus markkinoi alaa teemalla “Rakentaminen ei lopu koskaan”. Muutama vuosi myöhemmin TKK:n Rakennusosaston seinällä roikkuvaan julisteeseen joku oli tussannut perään, että “mutta vähenee huomattavasti laskusuhdanteessa”.
Lanseeraakohan Rakennuteollisuus seuraavaksi kampanjan, että “Rakentamista ei koskaan siirretä Kiinaan”?
***
Teollisuudessa aletaan toisaalta olla aika tuskastuneita tekijäpulasta mankumiseen, johon etenkin alan oma lehdistö syyllistyy. Totta kai se on polleata nyt kuittailla muille aloille miten hyvin meillä menee, kun on saatu kymmenen vuotta elää pahnanpohjimmaisena hylkiönä.
Mutta ei jatkuva asiasta vauhkoaminen välttämättä helpota itse asiaa. Ei se tuo markkinoille lisää osaajia, ainakaan kovin nopeasti. Se tosin houkuttaa työllisyysviranomaisia työntämään alalle väkeä jos jonkinlaisella pikakoulutuksella, mikä sekään ei auta asiaa vähääkään – ei yrityksiä eikä niitä “koulutettuja”.
Mutta se kyllä lisää käsitystä, että jokainen on kohta korvaamaton ja siksi oikeutettu roimaan palkankorotukseen ja johtajanpaikkaan, jos ei heti niin ainakin muutaman vuoden työkokemuksen jälkeen.
Ja kun odotuksiin ei vastata, lähdetään kierrokselle muihin yrityksiin, jos siellä onnestaisi. Siispä lähestymme aikaa jolloin nuoret leijonat kilpailuttavat työnantajia ja huudattavat itselleen lisää palkkaa ja etuja.
Ja edelleen niitä tekijöitä työmaatasolla, missä pääosa töistä edelleen on, kaivataan lisää. Mieluummin vaatimattomia, osaansa tyytyviä.
***
Voisiko asiaa lähestyä toisesta näkökulmasta kuin valittamalla sitä miten huonosti nykyinen insinöörikunta vastaa alan tarpeita?
Nythän on niin, että alalle tulevat ihmiset ovat koulutukseltaan laaja-alaisempia, fiksumpia, kansainvälisempiä ja tietotekniikkavalmiuksiltaan parempia kuin valtaa pitävä sukupolvi. Lisäksi rakennusalan suosio imee alalle ikäryhmän parhaimmistoa, mikä tulee edelleen kärjistämään tilannetta. Ja kaiken lisäksi, yhä suurempi osa tulokkaista on naisia.
Sanalla sanoen, tulevat rakentajat ovat radikaalisti erilaisia kuin se porukka joiden kanssa me olemme tottuneet työskentelemään.
Onko se niin kauhea uhka, että sitä pitää yrittää vastustaa joka käänteessä? Ehkä, jos halutaan, että mikään alalla ei edelleenkään muutu.
Pitäisikö kuitenkin miettiä, mitä yritysten itsensä pitäisi tehdä asialle? Muuttaa käytäntöjään, organisointiaan ja työolojaan sellaisiksi, että se kelpaisi nykyiselle, vaativammallekin tekijäkunnalle? Kääntää tilanne eduksi ja nostaa rakentaminen pysyvästi siitä arvostussuosta johon se on aiempina vuosikymmeninä ajautunut? Loppujen lopuksi, jos nyt siihen ei ole edellytyksiä, niin koska sitten?
Tai ehkä se vaatii sen, että se uusi sukupolvi aikanaan ottaa vallan ja tekee sitten mitä parhaaksi katsoo. Meille ikälopuille vastaanhangottelijoille.