En pysty jäljittämään, mihin tämä kirjoitus oli tarkoitettu ja onko se julkaistu jossakin. Vuonna 1995 olin 32 vuotias, siis aika tietämätön… mutta kirjoituksessa huokuu jonkinasteinen ymmärrys maailman toiminnasta enkä edelleenkään ole siitä juurikaan eri mieltä, joten se on hauska julkaista tämän blogisarjan “vanhimpana”.
Ensin automaatio vei työpaikat teollisuudesta, nyt ovat vuorossa toimistotyö ja palvelut. On hyvin ymmärrettävää, että pankkineiti, jonka automaatti tekee virattomaksi, näkee asian näin.
Saman ovat saaneet kokea monet rutiinityön tekijät. Työpaikkoja syntyy lähinnä alueille, joilla tarvitaan osaamista, johon koneet eivät vielä pysty. Aiemmin ihmiset pystyttiinkin kouluttamaan näihin mielekkäämpiin tehtäviin. Nyt on kuitenkin saavutettu raja, jossa tulee vastaan yhä useamman oppimiskyky. Tuloksena on pysyvä työttömien joukko.
Onko tämän kaiken syy automaatiossa? Globaalisti asian todeta olevan näinkin. Koneet kyllä korvaavat ihmisiä, se on käytännössä nähty.
Yhden kansantalouden näkökulmasta tilanne on kuitenkin erilainen. Työt tehdään siellä, missä tuottavuus on parempi. Jos yksi maa ryhtyy jarruttamaan tuottavuuden kehitystä, pian ei ole loppujakaan työpaikkoja jäljellä. Vastaavasti me omaa tuottavuuttamme kehittämällä viemme työpaikat vähemmän kehittyneistä kilpailijamaista.
Olisiko ratkaisu jokin kansainvälinen sopimus, jolla estetään joko työvoiman liikkuminen tai tasataan tuottavuus tasolle, jolla työtä riittää kaikille. Tällaiset ajatukset ovat utopiaa maailmassa, jossa niin kansakunnat kuin muutkin eturyhmät ovat enemmän kiinnostuneita omista eduistaan kuin hyvinvoinnin tasaisesta jakautumisesta.
Mutta mikä oikeastaan on se himo, joka saa ihmiset haluamaan viettää mahdollisimman suuren osan elämästään työpakoilla, joissa useimmat eivät edes viihdy? Tulojen menetyksestäkään ei ole kysymys, koska kansantuote saadaan automaation avulla hyvälle tasolla vähemmälläkin työvoimalla. Kysymyksessä ei siis ole tulojen hankkimis- vaan jakamisongelma.
Minä tekisin mielelläni mahdollisimman vähän työtä, josta saisin siitä kohtuullisen korvauksen, ja antaisin koneiden hoitaa raskaat ja rutiininomaiset vaiheet. Eikä minua haittaisi, jos joku muu työskentelisi vielä vähemmin tai ei ollenkaan, jos siihen ei ole mahdollisuutta. Antaisin ilomielin koneiden kustantaa heidänkin elämisensä, jos vastineena olisi yhteiskuntarauhan säilyminen ja yleisen tyytyväisyyden lisääntyminen.
Ratkaisuna on siis se, että kehitetään vaan vinhasti tuottavuuttamme, annetaan koneiden hoitaa työt. Mutta samalla on pidettävä huoli, että työn tuloksista pääsevät nauttimaan muutkin kuin asiantuntijat. Yhteiskunnan jakautuminen ei ole pitkän päälle minkään ryhmän edun mukaista.