Julkaistu Rakennuslehdessä 20.5.2014
Seppo Mölsän ja Matti Vallin rakennusalan koulutus- ja tutkimustilannetta käsitellessäartikkelissa 3.10.2014 viitattiin paitsi Ralf Lindbergin myös rakennusalan tohtoreiden näkemyksiin. Mölsä tarkoittaa ”D-klubia”, joku vuosi sitten käynnistynyttä yrityselämässä toimivien tohtorien verkostoa, joka on tavannut epäsäännöllisesti, keskustellut ajankohtaisista aiheista ja harrastanut kevyttä julkaisutoimintaa.
Mölsä totesi, että klubi ei saanut aikaan yhteistä kannanottoa alan kehittymiseen. Vilkas keskustelu kuuluu akateemisen harrastamisen luonteeseen, mutta tässä tapauksessa kyse ei ollut niinkään erimielisyyksistä vaan käytännön syistä, koska suuren asiakokonaisuuden käsittely laajan verkoston kesken on vaikeaa. Voin kuitenkin kommentoida alan kehitystilannetta ja kirjoitusta omasta puolestani.
Kehitys tapahtuu yrityksissä eikä tutkimuslaitoksissa
Totean ensinnäkin, että en täysin jaa kirjoituksesta välittyvää kielteistä kokonaiskuvaa rakennusalan tutkimus- ja kehitystoiminnasta. Paljon hyviä asioita tapahtuu ja kehitys on monelta osin aktiivista, mutta se ei välttämättä tapahdu tutkimuslaitoksissa vaan yritysten välisissä verkostoissa ja konkreettisissa hankkeissa. On kuitenkin totta, että läpimurtomaisia edistysaskelia tapahtuu harvoin ja nekin tuppaavat rakennusalalla jäämään yksittäisiksi välähdyksiksi, jonka jälkeen palataan vanhaan.
Yliopistojen tavoitteena on yhdistää korkeatasoinen koulutus kansainväliseen tutkimukseen. Näkemykseni on, että kumpikin päämäärä edellyttää aktiivista yhteistyötä yritysten kanssa, etenkin kun puhutaan tuotannollisesta tutkimuksesta. Tieto ei lisäänny vain tutkijapiireissä liikkumalla vaan käytännön sovellutukset ja niistä saatu aineisto toimivat parhaana tutkimusmateriaalina. Hyvänä esimerkkinä on Kaliforniassa tapahtuva aktiivinen yhteistyö yritysten ja yliopistojen välillä, jossa professorit ja tutkijat toimivat konsulttimaisesti mukana projekteissa kehitystä tukemassa ja tekevät siitä tutkimusta.
TTY ja Aalto eri linjoilla
TTY on valinnut samanlaisen linjan ja rekrytoinut yliopistoon teollisuuden kanssa toimimaan tottuneita henkilöitä. Aalto haluaa tuoda alalle uutta ajattelua ja suuntaa kansainvälisille kentille. Aika näyttää kumpi linja tuottaa aikanaan parempaa tutkimusta.
Ottamatta kantaa ajankohtaisiin muutoksiin yliopistojen organisaatioissa voin todeta yleisesti, että kyllä säätöliikkeitä täytyy yliopistossakin voida tehdä valitun strategian mukaisesti kun tilanteet ja toimintaympäristö muuttuvat. Molemmat perustehtävät täytyy kuitenkin hoitaa.
Tutkimuslaitosten ja yritysten välinen yhteistyö ei tarkoita kuukautta ennen TEKES hakua tapahtuvaa yhteydenottoa, jossa toivotaan yrityksiä mukaan tutkijoiden leipomaan kehityshankkeeseen. Se on pitkäjänteistä toimintaa, jonka yksi alkupiste ovat opinnäytetyöt. Ne toimivat parhaimmillaan oppimistilanteina paitsi tekijälle, myös työtä yrityksen puolesta ohjaavalle että oppilaitoksen opettajalle. Vaikka asiassa on vaihtelua, toisinaan törmää tilanteeseen, jossa opinnäytteiden ohjaaminen ei selvästikään ole opettajien prioriteeteissa kovin korkealla, vaikka niillä luodaan pohjaa myös yhteisille tuleville tutkimushankkeille.
Opinnäytteiden lisäksi täytyy olla kunnianhimoisia, ammattitutkijoiden toteuttamia kehityshankkeita yhteistyössä yritysten kanssa, ja silloin tutkijoiden täytyy mieltää yritysten tavoittelemat hyödyt kehittämisen päätavoitteiksi. Ohessa syntyy sitten julkaisuja ja konferenssipapereita. Tutkimuslaitosten tulisi olla jatkuvasti perillä yritysten kehitystarpeista ja suunnitella tutkimusohjelmiaan niistä lähtien. Kun yhteistyö toimii molempiin suuntiin, tutkimuspuolelta otetaan halukkaammin kehitysideoita myös yrityksiin päin.
Tekes- ja RYM-raha ei enää kiinnosta
Mitä TEKESiin tulee, on liioiteltua väittää, että tuella ”rahoitetaan perustoimintaa”. Niin helppoa rahaa eivät tukirahat ole ja nekin päätyvät käytännössä konsulteille ja tutkijoille. TEKESin ongelma on, että päähuomio kohdistetaan muotoseikkoihin ja asiamiehistä on tehty tilintarkastajia, kun ohjaus pitäisi kohdistaa siihen mitä kehityshankkeissa tehdään ja saadaan aikaan. Nykyisellään TEKESin raha ei pääsääntöisesti kiinnosta yrityksiä, sen mukanaan tuoma byrokratia latistaa oraalla olevan kehitysinnon ja rahoituksen lisäarvo koetaan pieneksi.
Yrityksissä ja tilaajaorganisaatioissa ongelmana on, että ei ole kyetty luomaan houkuttelevaa kehittäjien työuraa, jossa osaaminen kumuloituisi pitkällä tähtäimellä. Kehittäminen on pääosin OTOna tapahtuvaa puuhastelua, jossa siinäkin on hyvät puolensa, mutta rinnalla pitäisi ylläpitää systemaattista kehittämistä ja vuorovaikutusta akateemisen maailman kanssa. Tällöin ajatukset uusiutuvat jatkuvasti ja kehittämisenkin ammattitaito kasvaa. Sen puute on johtanut pitkälti myös RYM:n kriisiin, kun yrityksistä ei yksinkertaisesti löydy pystyviä ja ehtiviä resursseja laajojen kehitysohjelmien johtoon.
Älä kuse yhteiseen nuotioon
Positiivista on, että rakennusala kiinnostaa nuoria ja alalle tulee pätevää porukkaa. Kehittämisen tulisikin lähteä ruohonjuuritason toiminnasta ja tapahtua laajalla rintamalla kaikkien osapuolten yhteistyössä Lean –henkisenä jatkuvana parantamisena. Esteiden raivaamiseksi pitäisi toimintakulttuuria uudistaa ja vastustaa nk. nuotioon kusemista (erästä alan pitkän linjan kehittäjää lainatakseni), eli alalle monin paikoin juurtunutta asennetta jolla ollaan aina valmiita löytämään puutteita uusista ja varsinkin muiden esittämistä ideoista. Maailman kärkeen pääsemistä ei loppujen lopuksi estä muut kuin me itse.