Julkaistu Rakennustekniikka -lehdessä 2/2010 nimimerkillä Harjakainen
Suomea pidetään harmaana, tasapäisten ihmisten tasapäisenä maana. Henkinen maisema on sellainen, että erilaisuutta katsellaan vinosti ja uudet ideat pyritään latistamaan kyynisyydellä ja ylenkatsomisella. Jos joku yrittää ja uskaltaa, vahingoniloisena odotetaan kun se putoaa turvalleen. Tuttuun turvataan ja mukavuusrajan ulkopuolelle menemistä kammoksutaan.
Jos Helsingin rantaan halutaan rakentaa vähän erilaisempi hotelli, sitä pitää vastustaa. Jos yrityksen johtoon sattuu erilainen johtaja, joka ei kansalliseen tapaan yrmytä vaan facebookkaa ja tuo oman persoonansa esiin, sellaiselle voi ennustaa lyhyttä ikää. Jos joku tarjoaa uutta tuoteinnovaatiota, sitä pitää epäillä ja seurailla vierestä niin pitkään, että aloitteleva innovaatio varmasti ehtii kuolla kupsahtaa pois häiritsemästä, ja voidaan todeta että mitähän minä sanoin.
Asiat muuttuvat ainoastaan pakon edessä. Joku ulkoinen mullistus tai muu pakko, joka on jo niin selvästi nähtävillä että hitaampikaan ei voi siltä välttyä, saa päät kääntymään… yhteen suuntaan, ja taas mennään kuin se kuuluisa sopulilauma.
+++
Arkkitehtuurissa ja aluesuunnittelussa voi nähdä saman ilmiön. Joku aika sitten lähes ainoa oikea malli oli tiivis ja matala rakentaminen, ja sitä sitten tehtiin. Nyt tuuli on kääntynyt, ja tiiviistä ja matalasta on alettu puhua tasaisena, mitäänsanomattomana ja epäkiinnostavana mattona. Mitä seuraavaksi? Alkavatko kaikki tehdä hajautettua ja korkeaa, jokainen pitäjä haluaa maamerkikseen pilvenpiirtäjän, jonka korkeudella voi sitten statustaan nostattaa. Tähän on jo perustelukin valmiina, energiansäästö.
Entä sitten kauppakeskukset? Ne ovat samojen liikkeiden kansoittamia, samanlaisia laatikoita putiikkeineen ja ravintoloineen. Kun konsepti toimii, sitä toistetaan, ja kilpaillaan ainoastaan etäisyydellä, koska samaa saat menit mihin niistä hyvänsä. Sama toisto toimii niin toimisto- kuin korjauspuolellakin, ja rakennukset ovat oman aikansa näköisiä. Niin on toki aina ollutkin.
Eivätkö myös rakentamispalvelut ole meillä erilaistamisen strategian irvikuva? Ajatellaanpa, että joku haluaisi sijoituskohteensa rakentajaksi Mersun; vähän kalliimman, mutta takuulla laadukkaan ja kestävän niin että voi luottaa arvon säilymiseen. Ei tule mieleen, mistä saisi normaalia parempaa, edes kalliimmalla. Ja toisinpäin; onko meillä halparakentajia, jotka kyhäävät mökkisi kasaan luistellen ylpeinä sieltä missä aita on matalin? Ehkä ulkomainen tarjonta tuo tähän helpotusta, mutta sitä odotellessa kotimaiset laatukilpailut ovat kyllä lähinnä vitsi, kun samanlaisten paperien perusteella samanlaisia toimijoita yritetään laittaa järjestykseen.
Samanlaisuus yltää tietenkin myös tuotantomuotoomme. Kun betonista on kerran opittu rakentamaan, sitä toistetan sivuille katsomatta. Heikot yritykset puu- tai teräsrakentamisen monipuolisemmaksi käyttämiseksi ovat lähinnä valtion tuen varassa, ja heti kun se tuki on loppu, palataan vähin äänin kotoisaan ja tuttuun.
Erilaisuuden kammo ja tasapäistämisen vimma menee läpi niinkin lyhytjänteisessä asiassa kuin suhdanteisiin reagoimisessa. Kun laskun merkit ovat näkyvillä, kaikki painavat jarrut pohjaan. Sitten kun nousu on ilmeinen, kaasu on pohjassa kaikilla. Ja valitetaan, että suhdanteet rökittävät rakentajia ja aina ollaan menossa ylä- tai alamäkeen. Entä jos joku tekisi eri tavalla, rakentaisi silloin kun muut eivät sitä tee ja päinvastoin? Uskoisin markkinoilla olevan tilaa tällaiselle ”kapinalliselle” huonompinakin aikoina, joka iskee sinne missä muut eivät ole.
+++
Kyse ei tosiaan ole vain meistä rakentajista, vaan taustalla on koko kansallisluonteemme taakka. Mutta ehkä tämä ilmiö korostuu juuri rakentamisessa, koska elämme edelleen paljolti sisäsiittoisessa ja suljetussa kotimarkkinassa, kun monet muut alat ovat jo maistaneet monisyisempää maailmankuvaa. Mistä lähtee se muutosvoima, joka luo uuden uskaltamisen ilmapiirin ja rikkoo totuttuja rajojamme?
Yksi mahdollisuus on jälleen kerran ulkoinen pakko. Esimerkiksi uusi, muualta tuotu rakennustekniikka voi töytäistä meidät uraltamme. Tällainen voisi olla moduulirakentaminen, joka on jo maailmalla yleistymässä. Voi olla, että yhtäkkiä joku tuo tänne rakennukset Kiinassa esivalmistettuina ja kokoaa ne muutamassa viikossa, puolet halvemmalla. Sellainen saisi meidät varmasti lopettamaan näennäispuuhailun 3D-malliemme kanssa ja kehittämään jotain todella merkittävää.
Paras toivomme olisi valistunut, vaativa asiakas, joka iskisi meille sellaiset tavoitteet ja reunaehdot, että joutuisimme venymään rajojemme äärille ja niiden yli. Uskon, että silloin tarvittava vääntö kyllä löytyisi, sillä ei kyvyissämme ole vikaa vaan asenteissamme.
Mutta että ala itse muuttuisi ennen kuin pakon edessä? Siihen en jaksa uskoa. Mutta toisaalta, kyllähän ihmeitäkin tapahtuu.