Julkaistu Rakennustekniikka -lehdessä 3/2008 nimimerkillä Harjakainen
Kaikki tahtovat olla kumppaneita. Sillä lailla tilauskanta vakiintuu, kannattavuus paranee ja yhteistyö sujuu. Urakkamuotojakaan ei enää nimitetä sopimussuhteiden perusteella vaan on monenmoista kumppanuus-, yhteistoiminta- ja partneringmallia. Perinteiset Design&Build / S&T/projektinjohto –toteutukset eivät kuulosta läheskään yhtä vetoavalta, saatikka kirosanaksi muodostunut KVR.
Tämä pätee koko toimitusketjussa. Aliurakoitsijat ja materiaalitoimittajatkin haluavat olla kumppaneita. Sitä parempi, mitä useamman kanssa.
Vaikka kumppanuuksista puhutaan ja niihin pyritään, yleinen käsitys toisaalta on, että eivät ne toimi. Kumppanuuden savuverhon alla toimivat vanhat kunnon hintakilpailu, vedättäminen ja luottamuspula. Onko mikään todella muuttunut?
***
Aina löytyy teoriaviisaita, joiden mukaan kumppanuus on ainoa oikea toimintamalli. Sillä lailla saadaan optimoitua koko toimitusketju eikä vain puuhastella sen oman siivun parissa. Kun kaikki tuovat koko osaamisensa projektiin, toiminta sen kun paranee. Ja on halvempaa. Tai no, puhutaan mieluummin ”kokonaisedullisuudesta”, se on turvallisempaa. Ja kaiken kukkuraksi, niinhän muuallakin teollisuudessa, konepajoissa ja kännykänkuorissa, toimitaan. Siellä missä kaikki ovat fiksumpia, kaukokatseisempia ja kannattavampia.
Tosiasiat puhuvat puolestaan. Rakennuskustannukset sen kun nousevat, kun kännyköitä taas saa yhä halvemmalla. Jotain meidän täytyy siis tehdä väärin.
***
Toimiiko kumppanuus rakennusalalla? Onko tästä näyttöä?
Niissä tapauksissa, missä kumppanit ovat osa samaa konsernia, pitäisi ainakin kumppanuuden lähtökohdat olla kunnossa. Toimivatko siis esimerkiksi rakennus- ja talotekniikkayritykset samassa konsernissa merkittävästi paremmin kuin erillisinä? Näkyykö tämä vaikkapa halvempina tarjoushintoina?
No ei näy. Ja kuuluu sivusta, että ei se yhteistyökään aina niin aurinkoista ole. Harvoin romantiikka kukoistaa pakkoavioliitossa.
Toisenlainen kumppanuusyritys on meneillään yhdessä konsernissa, johon kuuluu myös suunnittelutoimisto. Ei se kumppanuus ole poikinut kultaa ainakaan suunnittelutoimistolle. Mitä sellainen kumppanuus on, joka ei tuota hyötyä molemmille osapuolille?
Mikä siis kumppanuudessa mättää? Onko vika teoriassa vai toteutuksessa? Vai onko rakennusmarkkina kerta kaikkiaan rakenteeltaan sellainen, että siellä ei kumppanuus kuki?
***
Aito kumppanuus edellyttää yhteisesti tunnistettua hyötyä ja selkeätä tavoitetta, johon kumppanuudella pyritään. Sen tunnusmerkkejä ovat kumppanuuden systemaattinen ylläpito, yhteinen kehitystyö ja että siitä poikii jotain mielellään asiakkaankin tunnistamaa etua. Kumppanuutta eivät vielä ole kausisopimukset tai ostajan ja myyjän väliset kaverisuhteet. Kunnon kumppanuus ei myöskään lopahda ensimmäiseen vastoinkäymiseen, vaan siitä vasta tulisi yhdessä oppia ja kehittyä.
Kumppanuuden onnistumisen kriittinen tekijä on kumppanuuden jalkautus. Ei paljon auta, jos johto keskenään sopii asioista, jos niistä ei muisteta kertoa henkilöille, jotka projekteissa tekevät käytännön yhteistyötä. Kumppanuus syntyy ja syvenee vasta käytännössä saatujen hyvien kokemusten myötä, ja kumppanuussopimuksen pusertaminen on vasta lähtölaukaus.
Olisiko terveellinen merkki myös välillä päättää kumppanuuksia? Aika ajoi tämän ohi, tai ei saavutettu asetettuja tavoitteita. Lopetetaan tämä vääntäminen reilusti ja palataan vanhaan malliin. Ainakin se korostaisi, että kumppanuus ei ole ”business as usual”.